Psykologi, psykoterapeutti Katja Myllyviita alustaa tunteiden merkityksestä toiminnassamme, tunteiden tunnistamisesta sekä säätelystä keskiviikkona 30.11.2016 klo 18 Helsingissä, Töölön kirjaston Mika Waltari -salissa, Topeliuksenkatu 6, HKI 25. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Luennon esite (pdf)

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus perustuu vapaasti Nikolai Gogolin kertomuksiin Nenä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1835 ja Mielipuolen (tai Hullun) päiväkirja, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1836. Perustarina on sama, mutta näytelmän tapahtumat on tuotu tämän päivän työelämään puhetapoineen, monimutkaistuvine organisaatiokaavioineen ja globaaleine toimintaympäristöineen.

Päähenkilö Putkonen kokee olevansa erinomainen työntekijä, mutta hänen osaamistaan ei arvosteta. Silti hän sitkeästi odottaa tulevansa huomatuksi ja saavansa ansaitsemansa ylennyksen. Lopulta hänet nimitetään yrityksen johtajaksi.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten näin Tarmo Mannin legendaarisen monologin Mielipuolen päiväkirja. Tulkinnat olivat aivan erilaisia, mutta molemmissa oli sama intensiteetti ja jännite, joka syntyi mielen liukumisesta hiljalleen yhteisestä todellisuudesta omaan maailmaan.

Terveen ja sairaan reagoinnin raja on niin häilyvä, että ympäristö (ja katsojat) sen enempää kuin Putkonen itsekään ei kykene huomaamaan kehityskulkua tai puuttumaan siihen ennen kuin tilanne on jo ilmiselvä. Traagisuus ja koomisuus vaihtelevat ja limittyvät niin, että katsoja on usein hämmentynyt – hämmentynyt, kuten Putkonen tai ympäristön ihmiset.

Johtuuko Putkosen sairastuminen siitä, että normaalina pidetty työympäristö on niin hullu? Kuka on yrityksen näkymättömissä oleva johtaja? Mitä mielipuolisuus on, millaista on olla mielipuoli? Mitä tapahtuu, kun mieli tuottaa asioita, joita muut eivät koe tai näe samalla tavalla?

Alkuperäisteosten ilmestymisestä on kulunut noin 180 vuotta, mutta ne ovat edelleen ajankohtaisia. Miksi? Eivätkö työelämä ja ihmisen osa kuitenkaan ole muuttuneet tässä ajassa?

Näytelmä herätti kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole yksiselitteisiä vastauksia.

Riitta Mönkäre

Ihmisen mieli -kirja (Riitta Hari ym. Gaudeamus, 2015) tarttuu vaikeasti kuvattavaan asiaan, mielen toimintaan. Teoksen taustana on kaksivuotinen Mieli-forum, joka kokosi sata tutkijaa pohtimaan mielen arvoitusta. Luontevasti kirjoitettuna ja helppolukuisena kirja avaa mielen käsitettä ja yhdistelee jo aiemmin tietämiämme asioita uudella tavalla.

Mielen toiminta on meille tuttua omakohtaisesta kokemuksesta, mutta miten sitä osaisi kuvata. Mieli on ikään kuin liian lähellä, jotta sitä voisi käsittää. Eräs kirjoittajista toteaa: ”Mieli on pääni sisällä oleva jokin, joka ajattelee, tuntee ja tekee minusta minut. Se asuu minussa, käyttää aivojani ja on tullut maailmaan syntyessäni”.

Sanana mieli tarkoittaa järkeä ja ajattelua, mutta myös mielialaa ja haluamista. Kirjassa puhutaan mielestä ryppäänä erilaisia toimintoja: havaintoja, päätöksentekoa, kokemuksia, tunteita, kuvittelua, toivomista, tahtomista, kuvittelemista. Tunteet ovat esimerkki mielen, aivojen ja kehon saumattomasta yhteispelistä. Kirja kertoo: mieli on koko ajan muuttuva, dynaaminen prosessi.

Ihmisen mieli kuvastuu suhteina aivojen, kehon, ulkoisen maailman ja muiden ihmisten välillä. Siten mieli rakentuu aina uudestaan sen mukaan, millaisten asioiden kanssa ollaan kosketuksissa. Ajattelu ei synny tyhjiössä, vaan ympäristön tarjoamat vihjeet ja ärsykkeet ovat ajatusten ja toimintojen laukaisijoita. Mieli on ikään kuin toimintasilmukka, jossa aistit ja teot ovat jatkuvassa yhteydessä.

Kirjassa todetaan: mieltä ei voi eikä tarvitse paikantaa mihinkään. Mielen ja aivojen välille ei voi laittaa yhtäläisyysmerkkiä; se ei sijaitse aivoissa, vaikka aivotoiminnat ovatkin osa mieltä. Se ei ole myöskään aivoista riippumaton henki tai sielu. Aivot tarjoavat mielelle”käyttöalustan”, joka muokkautuu fyysisen kehityksen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen aikana.

Terveen mielen tunnusmerkkeinä ovat aktiivisuus, kyky sopeutua muutoksiin, tehdä työtä, hyväksyä erilaisuutta, nauttia elämästä ja tuntea myönteisiä tunteita muita kohtaan. Terveeseen mieleen liittyy myös kokemus, että oma minuus on ehjä kokonaisuus, jolla on jatkuvuus. Me osaamme myös spontaanisti jäsentää muiden toimintaa, eli lukea toisten mieltä, mikä mahdollistaa ennakoinnin ja yhteistoiminnan.

Ajatuksia Ihmisen mieli -kirjasta kokosi Eila Kallio.

Riitta Hari ym.: Ihmisen mieli

Elokuva Inside Out – mielen sopukoissa kertoo sisäisestä maailmasta ja tunteista. Saako siitä siis vinkkejä tunteiden tunnistamiseen ja säätelyyn? Sitä lähtivät selvittämään kolme alakoululaista ja psykologi.

Elokuvan tunnehahmot tuovat mieleen satujen hyvät ja pahat haltijat. Ilo, Suru, Inho, Kiukku ja Pelko ohjaavat 11-vuotiaan Riley-tytön mieltä eli painelevat päämajassa nappeja omalla tavallaan. Päämajan komentokeskus on kuin raati, joka päättää Rileyn tunteista. Joskus tunteet ovat hämmennyksissä, eikä Riley tiedä, miten toimisi. Tunnehahmojen seikkailu mielen avaruudessa yhdistyy Rileyn kokemuksiin elämän muutosvaiheessa. Psykologi pohtii, auttaako tunteiden konkretisointi pikkuhahmoiksi tunteiden ymmärtämisessä. Meno on hulvatonta, rajatonta ja hauskaa, varsinkin kun päästään mielikuvitusmaailmaan. Melskeiset ja kaoottiset kuvaukset unohduksen kuilun, mustan aukon, ympärillä ovat pelottavia.

Elokuvassa seikkaillaan muistivarastoissa, ajetaan ajatusjunalla, käväistään unimaailmassa ja laskeudutaan alitajuntaan. Muistot ovat pikkupalloja, marmorikuulia, jotka kulkevat putkia pitkin säilömuistin varastoihin. Psykologi huomaa miettivänsä nykytietämystä muistista hermoverkkojen sykkeenä ja synapsien miljoonina kontakteina. Tunteet värittävät muistoja: kun Suru koskettaa muistopalloa, se muuttuu surunsiniseksi. Ilo ei ole siihen tyytyväinen, sillä kaiken tulee olla onnellista. Elokuvassa kuvataan suremisen ja kaipauksen arvoa. Kun Riley pakomatkallaan muistaa lapsena saamansa lohdutuksen, karkumatkan suunta muuttuu. Suru ja kaipaus auttaa kestämään ja antaa voimaa. Muistopallotkin voivat olla monien tunteiden värittämiä.

Päämaja vartioi ydinmuistoja, niitä elämyksiä, joilla on erityinen merkitys tasapainoiselle kasvulle. Ydinmuistot muovaavat luonteenpiirteitä, jotka näkyvät saarekkeina minämaailmassa. Saarekkeiden katoaminen unohduksen kuiluun tuntuu maanjäristykseltä. Psykologia askarruttaa, miten saarekkeet liittyvät aivotoimintojen nykytietoon. Olisivatko ne selviytymiskeinoja? Hassuttelu, toiminnallisuus, liikunta, perheen kiintymyssuhteet, rehellisyys ja aitous lisäävät psyykkistä vahvuutta ja selviytymistä. Hyvät kokemukset kantavat eteenpäin, vaikka vastoinkäymiset tuntuisivat kraateriin putoamiselta.

Alakoululaiset eläytyvät vahvasti Rileyn tunnelmiin, lapsuuden höpsöihin leikkeihin, urheilusaavutuksiin ja noloon tilanteeseen luokkahuoneessa. Hahmojen muutos abstraktioiksi on superhauskaa. Tuttua hauskaa on toistuvan mainoslaulumuiston herättämä ärtymys. Erityishauskaa on erilaisten ihmisten tunneraatien kuvaaminen. Pelottavaa ja kauheaa on Ilon ja mielikuvitusolento Bingbongin katoaminen unohduksen kuiluun. Miksi se muistuttaa tulivuoren kraateria, missä kaikki palaa poroksi? Ihan kurjaa ja hyvin pelottavaa on Rileyn päätös karata kotoa. Palaaminen kotiin on herkkä ja itkettävä hetki, karkkipaperit rapisevat katsomossa.

Lapsiraati oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä tunneseikkailuun. Psykologikin nautti seikkailujen yllättävistä käänteistä. Ehkäpä samalla saatiin vinkkejä myös tunteiden tunnistukseen ja hallintaan.

Yhteenvedon kokosi Eila Kallio

Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila alustaa lasten ja nuorten kokemasta yksinäisyydestä 24.11.2015 klo 17-19 Helsingissä Annantalon auditoriossa, Annankatu 30, 2.krs.

Niina Junttila on väitellyt aiheesta v. 2010 Turun yliopistossa ja kirjoittanut aiheesta kirjan Kavereita nolla (Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2015). Puheenjohtajana tilaisuudessa toimii psykologi Leena Korppoo.

Tilaisuuteen ovat tervetulleita vanhemmat, kasvatusalalla työskentelevät, sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset sekä muut aiheesta kiinnostuneet. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Lataa kutsu tästä (PDF) »

Lataa Niina Junttilan diat tästä (PDF) »

Vanhusväestön määrä kasvaa kaiken aikaa. Vanhusten hoitoon ja palveluun liittyy erityispiirteitä, jotka tulee ymmärtää ja huomioida.

Elämänhistoria värittää nykyisyyttä
Vanhuusiän palvelutarvetta ja kykyä turvautua saatavilla oleviin palveluihin tulee tarkastella kansallisen historiamme taustaa vasten. On harvinaista kuulla juhlapuheissa tai viranomaisten palvelusuunnittelujen perusteluissa sitä tosiasiaa, että sodan päättyessä 70 vuotta sitten nykyiset vanhukset elivät poikkeusoloissa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Sota merkitsi vajaita perheitä, traumatisoituneita aikuisia, jatkuvaa työntekoa ja huolta huomisesta. Vaikeuksiin oli helpompi sopeutua, kun työnteko, lasten kouluttaminen ja omista aikuisen haaveista luopuminen nähtiin velvollisuutena ja hyveenä.

Hoitosuhteen turva
Hoitolaitoksissa vanhus voi elää muistoissaan tunnistamatta ympäristöään. Hän saattaa olla pelokas ja ahdistunut, eikä henkilökunta ymmärrä taustasyitä. Hoitajalla voi olla tietoa nykypäivän sodista ja pakolaisuudesta, mutta ei välttämättä käsitystä, miten vanhuksen harhat, pelokkuus tai tuskaisuus juontuvat elämänkaaren kriiseistä. Hoitosuhde voi jäädä pinnalliseksi. Hoitajien jaksamista vanhustyössä voi tukea kiinnittämällä huomiota hoidettavien elämänkaaren poikkeusoloihin ja vanhojen traumojen merkitykseen. Vanhuksen mielen kuohuntaa helpottaa useimmiten rauhallinen perushoito ja pysyvä hoitosuhde.

Muisteluja ja luopumista
Ikääntymisen myötä kyky elää jatkuvien muutosten maailmassa vähenee. Eteenpäin katsomisen sijasta ikääntyvä elää monenlaisen luopumisen aikaa. Ystäväpiiri pienenee ja tapaamiset harvenevat. Arkinen elämä saa mielekkyyttä, kun elämä rytmittyy tuttavien tapaamiseen, jolloin tarjoutuu mahdollisuus yhteisiin virkistäviin muisteluhetkiin. Muistelulla saa positiivista palautetta omasta elämäntyöstä, selviytymisestä ja yhteenkuulumisesta. Muistelut merkitsevät myös myöhästynyttä surutyötä. Sen merkitystä ei maamme historian vaikeina aikoina aina ymmärretty.

Sointu Talvitie
Psykologi, psykoterapeutti

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/tiedeartikkelit/vaikeasti-traumatisoitunut-vanhus/#.VZf930Ypo_g

Niina Junttila on koonnut lasten ja nuorten kokemuksia yksinäisyydestä kirjaansa Kavereita nolla (Tammi 2015). Yksinäisyys voi olla riipaisevaa ja pohjattoman surullista. Niina Junttila tuo esiin, miltä yksinäisyys tuntuu, mistä se syntyy ja mihin se voi johtaa. Hän nostaa esiin yksinäisten hiljaisen äänen.

Yksinäisyys on sosiaalisten suhteiden puutetta tai niiden kokemista kielteisenä. Yksinäisyys on henkilökohtainen kokemus, ryhmässäkin voi olla yksin. Sosiaalinen yksinäisyys on ulkopuolelle jättämistä, emotionaalinen yksinäisyys läheisten puutetta.

Pienillä lapsilla kontaktit syntyvät siinä joukossa, jota tavataan. Joku jätetään ryhmän ulkopuolelle ja eristäminen ja eristyminen vahvistuu vuosi vuodelta. Lapsi tai nuori voi alkaa pitää yksinäisyyttä omana piirteenään, jota ei voi muuttaa.

Niina Junttila toteaa, että 10-20% koululaisista kokee yksinäisyyttä. Heikompi itsetunto 10
vuoden iässä ennakoi yksinäistymistä. Alakouluaikana taitotason vertailu voi jättää hitaammin oppijat syrjään ryhmässä. Yläkoulussa kahdeksas luokka on ratkaisevaa aikaa. Koulumuodon muutos on sekä haaste että mahdollisuus.

Tutkimus kertoo, että ruudun äärellä paljon olevilla on enemmän yksinäisyyden kokemuksia kuin muilla. Yllättävää, mutta ymmärrettävää. Niina Junttila on huolissaan erityisesti ala-asteen yksinäisistä pojista.

Keho reagoi yksinäisyyteen nostamalla stressitasoa; ruumiissa tuntuu kipua ja ruumis voi korvata psyykkisen kivun. Aivotutkimus kertoo, että yksinäisten aivot ennakoivat kielteisiä
kontaktikokemuksia; vain kurjat asiat huomataan. Niina Junttila kysyy myös: Tarttuuko
yksinäisyys? Ja vastaa siihen myöntävästi.

Sosiaalinen kompetenssi eli kaveritaidot opitaan olemalla kavereiden kanssa. Niin kuin ei voi oppia uimaan ilman vettä. Yksinäisyyden kesyttäminen tapahtuu vähitellen, kokemuksen kautta. Taikakeino on kontakti. Se on vastaus yksinäisen toiveeseen:”Jos joku tulis jutteleen”.

Yksinäisyys voi muotoutua ahdistavaksi, mutta yksinolo voi olla myös ravitsevaa ja luovaa.
Kirjassa verrataan hyvää yksinoloa Galapagos-saarten erillisyyteen muusta maailmasta. Siellä on syntynyt jotain ainutlaatuista, omassa yksinäisyydessä.

Niina Junttila on kirjoittanut selkeän ja meitä aikuisia puhuttelevan kirjan lasten ja nuorten yksinäisyyden olemuksesta. Hän kertoo aiheesta elämänläheisesti esimerkkien valossa. Hän kuvaa tarkkanäköisesti yksinäisyyden alkuvaiheita ja kierrettä ja antaa vinkkejä vakavien seuraamusten estämiseksi. Toivottavasti opimme katsomaan ja kuulemaan tarkemmin lasten ja nuorten hiljaista puhetta.

Ismo Höltön valokuvanäyttely Ateneumissa 10.04.2015 – 31.05.2015

Yhdistyksen hallituksen jäsenet kävivät toukokuussa tutustumassa Ismo Höltön valokuvanäyttelyyn Ateneumissa. Seuraavaan on koottu näyttelyn herättämiä ajatuksia ja tunnelmia.

Jatka lukemista Suloinen kaipaus 60-luvulle: ajatuksia Ismo Höltön valokuvista →

Tervetuloa Terveydenhuollon psykologit ry:n sääntömääräiseen kevätkokoukseen, joka pidetään keskiviikkona 22.04.2015 klo 19.00 ravintola Denniksessä, Töölönkatu 27, 00260 Helsinki.