Näytelmä Isä Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 9.2.2017 keräsi katsomon täyteen nuorta ja vanhaa yleisöä. Näytelmässä näkyy muistisairauden monimuotoisuus. Muisti kantaa persoonallisuutta ja persoonallisuus rapautuu sairauden etenemisen myötä. Raskasta ja rankkaa, mutta tärkeää tuoda esille.

Näytelmässä isän elämän raamit alkavat hämärtyä: miten asiat ovat, mitä oikein tapahtuu ja miksi? Isä etsii hämmennykseensä loogisia selityksiä, tulkitsee tilanteita omalla tavallaan, epäilee muiden tarkoitusperiä ja pitää sitkeästi kiinni tutuista kuvioista ja tottumuksista. Oma kello on hyvin tärkeä esine, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Muistisairaus muuttaa myös suhteita läheisiin. Vuorovaikutustilanne voi muuttua pikkuhiljaa tai hyvinkin yllättävästi. Sairastuneen mielialamuutoksiin tai epäilyajatuksiin ei osaa varautua. Keskustelut jumittuvat sairauden ja hoitamisen ympärille; näköpiiri kapenee ja läheisen sairaus täyttää elämän.

Näytelmässä läheisten huoli näkyy ahdistavana: tuska ei helpota, selkeää hoitopolkua on vaikea löytää, tilanteet toistuvat uuvuttavina. Perheenjäsenten käsittelykeinot ovat vielä huolen ja avuttomuuden sävyttämät, mielellistäminen vasta aluillaan ja huumori kadonnut. Hyvätkin tilanneratkaisut herättävät syyllisyydentunteita ja päätökset voivat olla ennenaikaisia tai liian myöhässä.

Ajan kuluessa syntyy uusia kysymyksiä: Pystynkö ymmärtämään ”toiseksi” muuttumista? Pystynkö luopumaan omista odotuksistani? Osaanko itse muuttua hoivaajaksi omalle hoivaajalleni? Vasta vähitellen on mahdollista ymmärtää muistisairauden eri puolia, sen vaikutuksia mielensisäisiin prosesseihin sekä sen ulkoistumista lähisuhteisiin.

Näytelmä kuvaa sairausprosessia elävästi, näyttää syitä sanoille ja teoille sekä auttaa samaistumaan muistisairaan hämmentävään maailmaan. Esityksen tunnelma on lohdullinen ja tukeva: hoitamisen kaari vahvenee, mikä ohjaa sairastuneen ja läheisten elämää rauhallisempaan suuntaan.

Koonnut Eila Kallio

Aivoterveyteen liittyvää luettavaa:

Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 2/2017: Terveet aivot 100 vuotta: Katsaus

Perttu J. Lindsberg ja Jyrki Korkeila: Suunta kohti aivosairauksien terveysohjelmaa. Tavoitteena aivojen elämänmittainen terveys.

http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo13527.pdf

Timo Strandberg ja Miia Kivipelto: Terveet elämäntavat – terveet aivot.

http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo13507.pdf

Pentti Tienari ja Liisa Myllykangas: Aivojen vanhenemisen ”geneettinen koodi”.

http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo13512.pdf

Jyrki Korkeila: Terve mieli terveissä aivoissa.

http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo13528.pdf

Harriet Finne-Soveri: Muuttuva maailma, muuttuva vanhuus

http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo13510.pdf

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus perustuu vapaasti Nikolai Gogolin kertomuksiin Nenä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1835 ja Mielipuolen (tai Hullun) päiväkirja, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1836. Perustarina on sama, mutta näytelmän tapahtumat on tuotu tämän päivän työelämään puhetapoineen, monimutkaistuvine organisaatiokaavioineen ja globaaleine toimintaympäristöineen.

Päähenkilö Putkonen kokee olevansa erinomainen työntekijä, mutta hänen osaamistaan ei arvosteta. Silti hän sitkeästi odottaa tulevansa huomatuksi ja saavansa ansaitsemansa ylennyksen. Lopulta hänet nimitetään yrityksen johtajaksi.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten näin Tarmo Mannin legendaarisen monologin Mielipuolen päiväkirja. Tulkinnat olivat aivan erilaisia, mutta molemmissa oli sama intensiteetti ja jännite, joka syntyi mielen liukumisesta hiljalleen yhteisestä todellisuudesta omaan maailmaan.

Terveen ja sairaan reagoinnin raja on niin häilyvä, että ympäristö (ja katsojat) sen enempää kuin Putkonen itsekään ei kykene huomaamaan kehityskulkua tai puuttumaan siihen ennen kuin tilanne on jo ilmiselvä. Traagisuus ja koomisuus vaihtelevat ja limittyvät niin, että katsoja on usein hämmentynyt – hämmentynyt, kuten Putkonen tai ympäristön ihmiset.

Johtuuko Putkosen sairastuminen siitä, että normaalina pidetty työympäristö on niin hullu? Kuka on yrityksen näkymättömissä oleva johtaja? Mitä mielipuolisuus on, millaista on olla mielipuoli? Mitä tapahtuu, kun mieli tuottaa asioita, joita muut eivät koe tai näe samalla tavalla?

Alkuperäisteosten ilmestymisestä on kulunut noin 180 vuotta, mutta ne ovat edelleen ajankohtaisia. Miksi? Eivätkö työelämä ja ihmisen osa kuitenkaan ole muuttuneet tässä ajassa?

Näytelmä herätti kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole yksiselitteisiä vastauksia.

Riitta Mönkäre

Elokuva Inside Out – mielen sopukoissa kertoo sisäisestä maailmasta ja tunteista. Saako siitä siis vinkkejä tunteiden tunnistamiseen ja säätelyyn? Sitä lähtivät selvittämään kolme alakoululaista ja psykologi.

Elokuvan tunnehahmot tuovat mieleen satujen hyvät ja pahat haltijat. Ilo, Suru, Inho, Kiukku ja Pelko ohjaavat 11-vuotiaan Riley-tytön mieltä eli painelevat päämajassa nappeja omalla tavallaan. Päämajan komentokeskus on kuin raati, joka päättää Rileyn tunteista. Joskus tunteet ovat hämmennyksissä, eikä Riley tiedä, miten toimisi. Tunnehahmojen seikkailu mielen avaruudessa yhdistyy Rileyn kokemuksiin elämän muutosvaiheessa. Psykologi pohtii, auttaako tunteiden konkretisointi pikkuhahmoiksi tunteiden ymmärtämisessä. Meno on hulvatonta, rajatonta ja hauskaa, varsinkin kun päästään mielikuvitusmaailmaan. Melskeiset ja kaoottiset kuvaukset unohduksen kuilun, mustan aukon, ympärillä ovat pelottavia.

Elokuvassa seikkaillaan muistivarastoissa, ajetaan ajatusjunalla, käväistään unimaailmassa ja laskeudutaan alitajuntaan. Muistot ovat pikkupalloja, marmorikuulia, jotka kulkevat putkia pitkin säilömuistin varastoihin. Psykologi huomaa miettivänsä nykytietämystä muistista hermoverkkojen sykkeenä ja synapsien miljoonina kontakteina. Tunteet värittävät muistoja: kun Suru koskettaa muistopalloa, se muuttuu surunsiniseksi. Ilo ei ole siihen tyytyväinen, sillä kaiken tulee olla onnellista. Elokuvassa kuvataan suremisen ja kaipauksen arvoa. Kun Riley pakomatkallaan muistaa lapsena saamansa lohdutuksen, karkumatkan suunta muuttuu. Suru ja kaipaus auttaa kestämään ja antaa voimaa. Muistopallotkin voivat olla monien tunteiden värittämiä.

Päämaja vartioi ydinmuistoja, niitä elämyksiä, joilla on erityinen merkitys tasapainoiselle kasvulle. Ydinmuistot muovaavat luonteenpiirteitä, jotka näkyvät saarekkeina minämaailmassa. Saarekkeiden katoaminen unohduksen kuiluun tuntuu maanjäristykseltä. Psykologia askarruttaa, miten saarekkeet liittyvät aivotoimintojen nykytietoon. Olisivatko ne selviytymiskeinoja? Hassuttelu, toiminnallisuus, liikunta, perheen kiintymyssuhteet, rehellisyys ja aitous lisäävät psyykkistä vahvuutta ja selviytymistä. Hyvät kokemukset kantavat eteenpäin, vaikka vastoinkäymiset tuntuisivat kraateriin putoamiselta.

Alakoululaiset eläytyvät vahvasti Rileyn tunnelmiin, lapsuuden höpsöihin leikkeihin, urheilusaavutuksiin ja noloon tilanteeseen luokkahuoneessa. Hahmojen muutos abstraktioiksi on superhauskaa. Tuttua hauskaa on toistuvan mainoslaulumuiston herättämä ärtymys. Erityishauskaa on erilaisten ihmisten tunneraatien kuvaaminen. Pelottavaa ja kauheaa on Ilon ja mielikuvitusolento Bingbongin katoaminen unohduksen kuiluun. Miksi se muistuttaa tulivuoren kraateria, missä kaikki palaa poroksi? Ihan kurjaa ja hyvin pelottavaa on Rileyn päätös karata kotoa. Palaaminen kotiin on herkkä ja itkettävä hetki, karkkipaperit rapisevat katsomossa.

Lapsiraati oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä tunneseikkailuun. Psykologikin nautti seikkailujen yllättävistä käänteistä. Ehkäpä samalla saatiin vinkkejä myös tunteiden tunnistukseen ja hallintaan.

Yhteenvedon kokosi Eila Kallio

Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila alustaa lasten ja nuorten kokemasta yksinäisyydestä 24.11.2015 klo 17-19 Helsingissä Annantalon auditoriossa, Annankatu 30, 2.krs.

Niina Junttila on väitellyt aiheesta v. 2010 Turun yliopistossa ja kirjoittanut aiheesta kirjan Kavereita nolla (Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2015). Puheenjohtajana tilaisuudessa toimii psykologi Leena Korppoo.

Tilaisuuteen ovat tervetulleita vanhemmat, kasvatusalalla työskentelevät, sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset sekä muut aiheesta kiinnostuneet. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Lataa kutsu tästä (PDF) »

Lataa Niina Junttilan diat tästä (PDF) »

Vanhusväestön määrä kasvaa kaiken aikaa. Vanhusten hoitoon ja palveluun liittyy erityispiirteitä, jotka tulee ymmärtää ja huomioida.

Elämänhistoria värittää nykyisyyttä
Vanhuusiän palvelutarvetta ja kykyä turvautua saatavilla oleviin palveluihin tulee tarkastella kansallisen historiamme taustaa vasten. On harvinaista kuulla juhlapuheissa tai viranomaisten palvelusuunnittelujen perusteluissa sitä tosiasiaa, että sodan päättyessä 70 vuotta sitten nykyiset vanhukset elivät poikkeusoloissa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Sota merkitsi vajaita perheitä, traumatisoituneita aikuisia, jatkuvaa työntekoa ja huolta huomisesta. Vaikeuksiin oli helpompi sopeutua, kun työnteko, lasten kouluttaminen ja omista aikuisen haaveista luopuminen nähtiin velvollisuutena ja hyveenä.

Hoitosuhteen turva
Hoitolaitoksissa vanhus voi elää muistoissaan tunnistamatta ympäristöään. Hän saattaa olla pelokas ja ahdistunut, eikä henkilökunta ymmärrä taustasyitä. Hoitajalla voi olla tietoa nykypäivän sodista ja pakolaisuudesta, mutta ei välttämättä käsitystä, miten vanhuksen harhat, pelokkuus tai tuskaisuus juontuvat elämänkaaren kriiseistä. Hoitosuhde voi jäädä pinnalliseksi. Hoitajien jaksamista vanhustyössä voi tukea kiinnittämällä huomiota hoidettavien elämänkaaren poikkeusoloihin ja vanhojen traumojen merkitykseen. Vanhuksen mielen kuohuntaa helpottaa useimmiten rauhallinen perushoito ja pysyvä hoitosuhde.

Muisteluja ja luopumista
Ikääntymisen myötä kyky elää jatkuvien muutosten maailmassa vähenee. Eteenpäin katsomisen sijasta ikääntyvä elää monenlaisen luopumisen aikaa. Ystäväpiiri pienenee ja tapaamiset harvenevat. Arkinen elämä saa mielekkyyttä, kun elämä rytmittyy tuttavien tapaamiseen, jolloin tarjoutuu mahdollisuus yhteisiin virkistäviin muisteluhetkiin. Muistelulla saa positiivista palautetta omasta elämäntyöstä, selviytymisestä ja yhteenkuulumisesta. Muistelut merkitsevät myös myöhästynyttä surutyötä. Sen merkitystä ei maamme historian vaikeina aikoina aina ymmärretty.

Sointu Talvitie
Psykologi, psykoterapeutti

http://www.potilaanlaakarilehti.fi/tiedeartikkelit/vaikeasti-traumatisoitunut-vanhus/#.VZf930Ypo_g

Ismo Höltön valokuvanäyttely Ateneumissa 10.04.2015 – 31.05.2015

Yhdistyksen hallituksen jäsenet kävivät toukokuussa tutustumassa Ismo Höltön valokuvanäyttelyyn Ateneumissa. Seuraavaan on koottu näyttelyn herättämiä ajatuksia ja tunnelmia.

Jatka lukemista Suloinen kaipaus 60-luvulle: ajatuksia Ismo Höltön valokuvista →

Tervetuloa Terveydenhuollon psykologit ry:n sääntömääräiseen kevätkokoukseen, joka pidetään keskiviikkona 22.04.2015 klo 19.00 ravintola Denniksessä, Töölönkatu 27, 00260 Helsinki.