Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus perustuu vapaasti Nikolai Gogolin kertomuksiin Nenä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1835 ja Mielipuolen (tai Hullun) päiväkirja, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1836. Perustarina on sama, mutta näytelmän tapahtumat on tuotu tämän päivän työelämään puhetapoineen, monimutkaistuvine organisaatiokaavioineen ja globaaleine toimintaympäristöineen.

Päähenkilö Putkonen kokee olevansa erinomainen työntekijä, mutta hänen osaamistaan ei arvosteta. Silti hän sitkeästi odottaa tulevansa huomatuksi ja saavansa ansaitsemansa ylennyksen. Lopulta hänet nimitetään yrityksen johtajaksi.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten näin Tarmo Mannin legendaarisen monologin Mielipuolen päiväkirja. Tulkinnat olivat aivan erilaisia, mutta molemmissa oli sama intensiteetti ja jännite, joka syntyi mielen liukumisesta hiljalleen yhteisestä todellisuudesta omaan maailmaan.

Terveen ja sairaan reagoinnin raja on niin häilyvä, että ympäristö (ja katsojat) sen enempää kuin Putkonen itsekään ei kykene huomaamaan kehityskulkua tai puuttumaan siihen ennen kuin tilanne on jo ilmiselvä. Traagisuus ja koomisuus vaihtelevat ja limittyvät niin, että katsoja on usein hämmentynyt – hämmentynyt, kuten Putkonen tai ympäristön ihmiset.

Johtuuko Putkosen sairastuminen siitä, että normaalina pidetty työympäristö on niin hullu? Kuka on yrityksen näkymättömissä oleva johtaja? Mitä mielipuolisuus on, millaista on olla mielipuoli? Mitä tapahtuu, kun mieli tuottaa asioita, joita muut eivät koe tai näe samalla tavalla?

Alkuperäisteosten ilmestymisestä on kulunut noin 180 vuotta, mutta ne ovat edelleen ajankohtaisia. Miksi? Eivätkö työelämä ja ihmisen osa kuitenkaan ole muuttuneet tässä ajassa?

Näytelmä herätti kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole yksiselitteisiä vastauksia.

Riitta Mönkäre